Kertovatko haavat enemmän kuin tuhat sanaa? – Siirtolaisuus ja etnisyys median kuvastossa

”Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mutta mitä, mistä ja kenestä se oikeastaan kertoo? Mitä se jättää kertomatta? Tätä avasi webinaarissa Noora Kotilainen, tutkijatohtori hybriditerrorihankkeessa Maanpuolustuskorkeakoululla ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistolla. Kotilainen toteaa, että kuvat ovat valintoja ja rajauksia, jotka korostavat jotain asiaa jättäen samalla jotain muuta varjoonsa. Mediakuvat kertovat ennen kaikkea tarinoita suhteestamme kuvattuun asiaan, ja kuvat ovat poliittisia ja ideologisia valintoja, joilla on poliittisia ja ideologisia seurauksia. Se, miten esimerkiksi maahanmuuttoa, muuttoliikettä ja liikkeessä olevia ihmisiä kuvataan mediassa kertoo siitä, miten kyseiset asiat käsitetään, miten ne on päätetty esittää, ja millaisia asioita niistä halutaan kertoa.

Kotilainen on tutkimuksessaan käynyt läpi pakolaisiin liittyvää mediakuvastoa Suomessa halki historian. Toisen maailmansodan ajan pakolaiskuvasto koostui lähinnä valkoisista eurooppalaisista perheistä, kun taas 60-luvulta eteenpäin pakolaisuuden kuvissa esiintyivät passiiviset tummaihoiset ihmismassat jossakin kaukana. Nykykuvastossa on Kotilaisen mukaan kaksi tyypillistä tapaa esittää pakolaisuus: uhkatrooppi ja uhritrooppi. Uhkatroopin kuvissa on tyypillisesti anonyymejä, kohti tulevia ihmisiä ja uhritroopin kuvissa kärsiviä ihmisiä matkalla kohti meitä. Kotilainen huomauttaa, että sellaista kärsimyskuvastoa, jota uhritroopin kuvissa on, ei voisi länsimaisista ihmisistä näyttää.

Airin Bahmani, toimittaja, tietokirjailija ja valokuvaaja toteaa, että sukupuoli saa usein lisämerkityksiä siirtolaisuuteen ja etnisyyteen liittyvissä kuvissa, ja kriisi- ja konfliktikuvastossa sukupuolidikotomia vahvistuu. Miehet liitetään usein uhkaan ja väkivaltaan, ja heistä luodaan narratiivi, jossa he ovat fyysinen ja seksuaalinen uhka kantaväestölle. Naiskuvastossa puolestaan tyypillisesti toistuu avuntarve. Bahmani huomauttaa, että etniset vähemmistöt näkyvät uutisissa ylipäänsä hyvin vähän, mistä johtuen vähemmistöt liitetään yleensä maahanmuuttoon ja ongelmiin.

Uwa Iduozee, dokumentaristi, valokuvaaja ja elokuvaaja tuo esille kärsimyskuvaston eli uhritroopin ongelmat. Iduozee toteaa, että haavat näyttävät mediassa kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vääryyksistä kärsineitä ihmisiä kuvataan, mutta heidän oma äänensä ei pääse kuuluville. Kärsimyskuvasto nähdään uskottavampana kuin kysessä olevien ihmisten tarinat ja näkemykset. Vaarana tässä on se, että kuvat kärsimyksestä muodostuvat ensisijaiseksi tavaksi hahmottaa ihmisiä ja alueita. Kärsimyskuvaston tarkoituksena on toki ruokkia empatiaa ja mobilisoida yleisö vaatimaan, että epäkohtiin tartutaan. Tämä muodostaa kuitenkin yksipuolista käsitystä ihmisjoukosta ja johtaa siihen, että saadakseen yleisön toimimaan, mediakuvien on oltava aina vain shokeeraavampia. Toisten kärsimyksestä kertovaa shokkikuvastoa myös palkitaan ahkerasti. Viimeisimmän World Press Photo -kilpailun viidestä finalistikuvasta neljä esitti mustia tai ruskeita ihmisiä mielenosoituksissa, vakavasti loukkaantuneina, psykologisen trauman uhreina tai suremassa kuolleita läheisiä. Tämä lähettää mediakuvaston sisällön tuottajille tietynlaista viestiä siitä, millaista kuvastoa heidän kannattaa tuottaa ja mikä myy.

Vaikka väkivalta- ja kärsimyskuvastolla on tärkeä paikka kuvajournalismin historiassa, meidän on Iduozeen mukaan kyseenalaistettava se aitiopaikka, joka erityisesti tummia kehoja esittävällä kärsimyskuvastolla on mediassa. Tällainen kuvasto johtaa siihen, että emme näe kuvissa esitettyjä ihmisiä moniulotteisina ihmisinä vaan stereotypioiden kautta. Iduozee muistuttaa kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien mainitsemasta yhden tarinan vaarasta, joka typistää moniulotteisen todellisuuden yhteen narratiiviin.

Lännen median päätoimittaja Matti Posio toteaa, että tämän webinaarin kaltaiset keskustelutilaisuudet ovat tärkeitä. Hän painottaa, että mediajuttuja tehtäessä maailman tapahtumista voidaan valita vain ne muutamat, joista jokaisen suomalaisen lukijan on tiedettävä. Silloin pienet ilmiöt jäävät pois ja isot paisuvat suuremmiksi. Yhden tarinan vaara on siis todellinen. Monipuolisemman mediakuvaston ja tarinoiden tuottaminen onkin asia, johon tulisi kiinnittää enemmän huomiota.