All posts by Katri Olkkonen

Sukupuolisensitiivinen kohtaamisen (SUSE) tavoitteena on luoda tasa-arvoisempaa ja yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Vaikka Suomea pidetäänkin tasa-arvon mallimaana, työ on vielä monelta osin keskeneräinen. Anna Lindh verkoston jäsenille  suunnatussa lokakuisessa  koulutuksessa syvennyttiin sukupuolisensitiivisen kohtaamisen perusteisiin tyttö- ja naistoimintaa tuottavan Nicehearts ry:n kouluttajien johdolla. Osallistujia haastettiin miettimään suhtautumistaan aiheeseen erityisesti oman järjestönsä tai organisaationsa edustajana.

Niceheartsin kouluttaja ja Lappeenrannan Tyttöjen Tilan johtaja  Sanna Heikkinen avasi koulutuksen kertomalla sukupuolisensitiivisyyden lähtökohdista. Hänen mukaansa työ pyrkii edistämään yksilöiden herkkyyttä tiedostaa, tunnustaa ja tunnistaa,  miten sukupuolikysymykset vaikuttavat kaikissa yhteiskuntakerroksissa sekä yksilöiden, yhteisöjen että yhteiskunnan välisissä suhteissa. Esimerkiksi sukupuolikäsityksiä hallitsevat osittain edelleen binäärisyys ja stereotyyppiset sukupuoliroolit. Osallistujat katsoivat videon, jossa havainnollistavasti kuvattiin, miten normittuneet sukupuolistereotypiat sisäistetään jo varhaislapsuudessa täysin tiedostamattakin. Toisaalta, kuten yhteisessä keskustelussa kävi ilmi, ongelmaan on olemassa varsin helppo ratkaisu: aikuinen voi oppia tiedostamaan ja muuttamaan omat stereotyyppiset käsityksensä.

Sukupuolinormien kyseenalaistamisen sekä binäärisen sukupuolikäsitysten murtamisen lisäksi sukupuolisensitiivisyyden ytimessä on myötätuntoinen kohtaaminen, jossa yksilö voi tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Jokaisella tulisi olla valinnan vapaus toteuttaa sukupuoltaan aidoksi kokemallaan tavalla ilman, että ulkopäin tulevat odotukset ja normit määrittelisivät yksilön kokemusta sukupuolestaan, Heikkinen korostaa. Sukupuolisensitiivisen kohtaamisen toteutuminen käytännössä, esimerkiksi järjestötyössä, vaatii ennen kaikkea omien (ennakko)käsitysten tiedostamista ja haastamista sekä itsemyötätuntoa ja kasvamista sukupuolikysymyksissä. Vastuu on meillä jokaisella. 

SUSEssa tunnustetaan, että sukupuoli on osa yhteiskunnan todellisuutta, eikä sen merkitystä pyritä häivyttämään tai kieltämään. Jos näin tehtäisiin, syntyisi mielikuva, että tasa-arvo on jo toteutunut. Silloin olisi vaikea puuttua yhteiskunnassa vielä vallitseviin epäkohtiin, Tyttöjen Tilan vastaava ohjaaja Riina Rikkinen huomauttaa. Siksi sukupuolineutraaliuteen pyrkimisen sijaan sukupuoli nähdään voimavarana ja rikkautena.

Rikkinen antoi myös käytännön esimerkkejä siitä, miten heidän työssään SUSE pyritään huomioimaan organisaation jokaisella tasolla. Tyttöjen Tilaan tulevilta nuorilta ei esimerkiksi koskaan kysytä, mistä syystä he ovat tulleet mukaan toimintaan, Rikkinen kertoo. Osallistujia kutsutaan neutraalisti nuoriksi, ja jokainen pyritään näkemään ensisijaisesti yksilönä. Normatiivisten “tyttöjen leikkien” sijasta nuorille järjestetään toimintaa, jossa heidän on mahdollista kokeilla uusia toimintamuotoja, vaikkapa maastopyöräilyä ja boulderointia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että periteinen tapa nähdä ja kokea sukupuoli tulkittaisiin vähemmän arvokkaaksi, Rikkinen painottaa, vaan kyse on nimenomaan erilaisen vaihtoehtojen tarjoamisesta ja yksilön valinnanvapaudesta omaan sukupuoleen. Myös organisaatioviestinnän ja verkoston inklusiivisuus sekä rohkeus puuttua vallitseviin epäkohtiin omassa työyhteisössä on ensiarvoisen tärkeää, Rikkinen lisää lopuksi.

Koetko, että työyhteisössäsi on tilaa puuttua sukupuoleen liittyviin epäkohtiin? Vai oletko jo pohtinut sukupuolisensitiivisyyteen liittyviä kysymyksiä arjessasi tai työssäsi? Mikä voisi olla sinun tapasi rakentaa yhdenvertaista ja hyväksyvää yhteiskuntaa?

Kuva on Toinen koti -hankkeesta. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Erään vankilateatteriprojektiin osallistuneen henkilön sanoin, teatteria ei voi verrata muihin kuntouttaviin toimiin, joissa vain istutaan ja kuunnellaan. Teatterissa kaikki tehdään itse ja siinä täytyy sekä uskaltaa että ylittää itsensä. Taiteella kiinni yhteiskuntaan -webinaarissa 27.5. keskusteltiin sekä vankilateatterin roolista kuntoutumisessa että teatterista ja sirkuksesta kotoutumisen tukena. Osallistamisen, vuorovaikutuksen ja yhteistyön tärkeys korostuivat alustuksissa, ja keskustelussa painotettiin muun muassa sitä, ettei kotoutuminen koske vain maahan muuttaneita, vaan suomalaisella yhteiskunnalla on oltava siinä aktiivinen rooli.

Kansanterveystieteen lehtorina Sussexin yliopistossa toimiva Laura Menard on tehnyt tutkimusta Taittuu ry:n vankilateatteriproduktioihin osallistuneiden parissa. Menard totesi puheenvuorossaan, että yhteisöteatteri on ainutlaatuinen kehollisen ja kokemuksellisen oppimisen sekä yhteisöllisyyden ja luottamuksen rakentamisen työkalu. Vankien haastatteluista käy ilmi, että teatteriin liittyvä itse tekeminen ja itsensä voittaminen kontrastina ulkoapäin tulevalle valistukselle koettiin tärkeänä. Yhteisöteatteri sai produktioihin osallistuneita myös pohtimaan omia rajojaan  ja sitä, miten kohtelee muita.

Menard muistutti, että vankiloissa – kuten myös monissa vastaanottokeskuksissa – vallitsee epäluulon ja yksin pärjäämisen henki ja asukeilla on stereotypioita toisistaan. Yhteisöteatteri kasvatti osallistujien luottamusta itseensä ja toisiin sekä rikkoi vallinneita stereotypioita. Teatterin synnyttämä yhteenkuuluvuuden tunne ja keskinäinen luottamus herättivät ihmisissä myös vastavuoroisuuden kokemuksen: ajatuksen siitä, että heillä on jotakin annettavaa muille. Menard totesi, että tällaiset kokemukset ovat erittäin tärkeitä paitsi yksilöiden näkökulmasta myös  yhteiskunnallisesti. Tutkimukseen liittyen Menard toivoi kvantitatiivisten mittareiden rinnalle kvalitatiivista tutkimusta, jotta ihmisten omat kokemukset saataisiin paremmin kuuluville.

Kotoutumisesta ja sirkuksesta webinaarissa puhui Sofia-Charlotta Kakko, sosiaalisen sirkuksen asiantuntija ja Sirkuksesta siivet elämään -hankkeen asiantuntija. Kakko korosti, ettei sirkus vaadi yhteistä kieltä, ja se voi yhdistää aivan eri lähtökohdista tulevia ihmisiä. Koska sirkustemput eivät ole helppoja, niitä tehdessä oppii sietämään epäonnistumisia, mistä on hyötyä monissa tilanteissa. Esimerkiksi uuden kielen oppiminen vaatii uskallusta tehdä virheitä ja väärinkäsityksiä täytyy sietää. Kuten teatteri myös sirkus luo yhteenkuuluvuutta ja kehittää ryhmätyötaitoja, sillä monet temput eivät onnistu yksin. Suuri arvo on myös sirkuksen tuomalla ilolla, ystävillä ja naurulla.

Harith Raad Salih Toinen koti -esityksessä. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Draamasta ja kotoutumisesta puhuivat irakilaistaustainen näyttelijä Harith Raad Salih ja Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija, näyttelijä ja ohjaaja Jussi Lehtonen. Lehtonen ja Salih kertoivat Toinen koti -hankkeesta, jota Lehtonen koordinoi ja jossa Salih toimi näyttelijänä. Hanke koostui turvapaikanhakijataustaisiin ammattitaiteilijoihin keskittyvästä tutkimuksesta, pakolaistaustaisille tarkoitetuista yhteisötaidetyöpajoista ja Kansallisteatterissa esitettävästä dokumentaarisesta näytelmästä. Salih kertoi, että hanke muutti hänen elämänsä ja toimi ensimmäisenä ovena kotoutumiseen Suomessa.

Salih pääsi näytelmässä esittämään myös oman tarinansa. Vaikka hän ei ensin halunnut puhua siitä, hän tajusi pian, että suomalaiset tarvitsevat tietoa siitä, miksi esimerkiksi irakilaiset lähtevät kotimaastaan, miksi heitä tulee Suomeen, millainen matka heillä on takanaan ja millaista on vastaanottokeskuksessa. Oman tarinan kertominen oli myös Salihille huojentavaa, ja hän kuvaili sitä tunnetta kuin vuoren väistymisenä rinnalta. Lisäksi Salih oppi hankkeen kautta paljon suomalaisesta järjestelmästä ja sai tietoa siitä, mitä hänen täytyy tehdä päästäkseen eteenpäin. Salih totesi, että kotoutuminen tarkoittaa paitsi  sitä, että maahan tullut hyväksyy uuden yhteiskunnan myös sitä, että yhteiskunta hyväksyy hänet. Kotoutumisessa sekä pakolaisten että suomalaisen yhteiskunnan täytyy toimia yhdessä.

Kuva: Roschetzky Photography (Shutterstock)

Mitä nuorten tulisi tehdä päästäkseen vaikuttamaan ja päättämään asioista? Mitä poliitikkojen tulisi tehdä? Miksi nuoret ilmastoaktiivit ovat vihaisia? Voidaanko kapitalistisen talousjärjestelmän loputtoman kasvun normista päästä irti? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohdittiin nuorten ilmastoaktivismiin keskittyvässä Jatkuvan kasvun loppu? -webinaarissa 20.5.

Keskustelun avasi Allianssin nuorten ilmastovaikuttamisen parissa ja Ilmastonmuutosvoima-hankkeessa työskentelevä Niina Ratilainen. Ratilainen totesi, että nuorten mukaan ottamisessa päätöksentekoon on tapahtunut edistystä, ja hyvä esimerkki tästä on nuorten kuulemisen lisääminen ilmastolakiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua, eikä vielä riitä. Ratilainen viittasi keskusteluun siitä, ovatko nuoret aktiivit itse päättäneet ryhtyä ilmastoaktivismiin vai onko heitä työnnetty siihen ja painotti nuorten oman päätöksenteon tärkeyttä. Hän totesi, että nuorilla tulisi aina olla valta valita itse, mitkä asiat he haluavat maailmassa muuttaa.

Nuorten oma ilmastotoiminta on Ratilaisen mielestä valtavan tärkeää jo siitäkin syystä, että toimijuus on paras tapa lievittää ilmastoahdistusta ja yhdessä tekeminen lisää merkityksellisyyden kokemusta. Nykynuorilla on hyvät valmiudet ympäristötietoiseen toimintaan, ja Ratila totesi, että ilmastoasioihin liittyen kaikilla on jotakin annettavaa, olivatpa kyseessä sitten nuoret kaupungeissa tai maaseudulla, tai eri opiskelu- tai urataustoista tulevat nuoret. Kysymys kuuluukin nyt, osaavatko aikuiset antaa nuorille heidän tarvitsemansa resurssit ja päätöksentekovallan.

Ilmastoaktivisti Ellen Ojala pureutui puheenvuorossaan siihen, mikä nuoria aktivisteja suututtaa tai tympäännyttää. Hän koki, ettei nuoria usein nähdä yhdenvertaisina kansalaisina eikä nuorten toimintaa oteta vakavasti. Ennen kaikkea Ojala toivoi poliitikkojen ja päättäjien taholta rehellisyyttä. Näennäiskuuntelijat, jotka antavat nuorille valheellisen ymmärretyksi tulemisen tunteen, mutta toimivatkin sitten päinvastoin, saavat nuoret tuntemaan olonsa petetyiksi.

Kuva: Alexandros Michailidis (Shutterstock)

Myös aikuiset kiusaajat, jotka harrastavat myllytystä mediassa tai pyrkivät hiljentämään aktivistinuoria sosiaalisessa mediassa nousivat keskustelussa esille. Ojala koki, että usein pyritään puhumaan muka nuorten puolesta, mutta nuorten oma ääni ei kuulu. Hän painotti, että aikuisten ja päättäjien tulisi kuunnella tiedettä ilmastoasioissa ja että ilmastoaktiivit nuoret pyrkivät toimimaan tieteen äänitorvina. Vihaiseksi nuoret tulevat kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta kun eivät saa itse olla päättämässä omasta tulevaisuudestaan.

Tiina Rättilä, tutkijatohtori ja politiikan tutkija Tampereen yliopistossa totesi, että nuorten ilmastotoiminta ei ole missään nimessä turhaa, mutta nuorten on hyvä tietää vaikuttamisen reunaehdot. Hän muistutti, että puolueiden valtaan perustuva edustuksellinen demokratia ei ota suoraan vaikutteita kansalta ja päätöksien huolellinen valmistelu vie aikaa, minkä takia muutoksia ei tapahdu kovin nopeasti. Myös maailmaamme pyörittävä globaali kapitalismi on otettava huomioon. Rättilä kuitenkin kannusti puheenvuorossaan nuoria ja painotti, että moraalista periksi antamisen vaihtoehtoa ei ole, edessä on merkittävä työ tehtävänä ja politiikka ei lopu milloinkaan eli sitä on osattava pelata. Vaikuttamisen vaihtoehtoina Rättilä näki muun muassa täysi-ikäisten nuorten pyrkimisen joukolla parlamenttiin vaalien kautta, ekologisten tuotteiden vaatimisen markkinoilla, somevaikuttamisen ja nuorten pyrkimisen rauhanrakentamisen prosesseihin maailman kriisipesäkkeissä.

Loppukeskustelussa pohdittiin jatkuvan talouskasvun mahdollista loppua. Kommenteissa nousi esille, että jatkuvaa kasvua on kyseenalaistettu puoluepolitiikankin sisällä, ja ilmastoliikkeen koettiin vaikuttaneen tähän. Jatkuvaan kasvuun liittyen pohdittiin myös sitä, ovatko vaihtoehdot joko kasvu tai romahdus, vai voiko olla jotain siltä väliltä. Tiina Rättilä kehotti tähän liittyen käymään BIOS-tutkimusyksikön verkkosivuilla. Keskustelijoita mietitytti myös se, miten nuorempi sukupolvi navigoi sen pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen läpi, joka aiheutuu siitä, etteivät he tule saavuttamaan samaa yltäkylläisyyttä kuin vanhempansa. Webinaarin päätti Ellen Ojala, joka alleviivasi, että ahdistukseen auttaa vain toiminta, ja vaati poliitikkoja sanomaan rehellisesti, jos heidän mielestään ilmastotavoitteiden toteuttaminen ei ole taloudellisesti mahdollista, jotta nuoret tietäisivät ketä äänestää ja ketä ei.

Uskontojen vuoropuhelu islamofobian torjumisessa -webinaarissa keskusteltiin sekä uskontodialogista käytännön tasolla, kristinuskon instrumentalisoimisesta islamin vastaisessa diskurssissa että akateemisesta islamin tutkimuksesta Euroopassa.

Webinaarin avasi Noor Assad, joka toimii Ad Astra ry:n Together for Finland -projektissa ja kuuluu European Institute for Dialogue perustajajäseniin. Assad esitti, että islamofobiaa voidaan tarkastella esimerkiksi  kolmesta eri tasosta koostuvana pyramidina. Pyramidin alin taso muodostuu mikroagressioista, keskimmäinen vihapuheen normalisoitumisesta eri elimissä kuten ministeriöissä ja huippu lainsäädännön tasosta. Uskontodialogi on yksi työkaluista, jolla islamofobiaa voidaan torjua. 

Assadin mielestä uskontodialogissa olisi hyvä käsitellä yhtäläisyyksien lisäksi myös konflikteja. Jos keskitytään vain yhtäläisyyksiin, voi syntyä illuusio, jonka rikkoontuessa ihmisten välinen luottamus särkyy ja kuilu eri uskontoryhmien välillä kasvaa. Assad kannustaa hyödyntämään esimerkiksi ”Agree to disagree” -periaatetta, sillä uskontodialogin tarkoitus ei ole konsensuksen saavuttaminen tai kompromissiin pääseminen. Assad nosti myös esille sen, kuinka tärkeää dialogiopetus kouluissa olisi jo peruskoulutasolla.

Väitöskirjatutkija Linda Hyökki Ibn Haldun -yliopistosta Istanbulista käsittelee tutkimuksessaan islamofobiaa Suomessa. Hyökki totesi, että islamofobia on laaja yhteiskunnallinen ilmiö, ja islamofobinen diskurssi teemautuu kolmella tapaa. Yksi näistä teemautumisen tavoista on turvallisuusdiskurssi, joka liittyy terrorismin vastaiseen taisteluun. Toinen on sekularistinen viitekehys, jossa keskiössä on usein musliminaisten pukeutuminen ja uskonnon katsotaan kuuluvan vain yksityiseen tilaan. Kolmas teemautumisen tapa on kulttuuripuhe, joka esittää islamin yhteensopimattomana yhteiskunnan tapojen ja kulttuurin kanssa. 

Kulttuuripuheeseen liittyy kristinuskon painottaminen kansakunnan peruspilarina, jolloin kristinuskosta tulee kansallisidentiteetin merkitsijä. Eksklusiivinen kansallisidentiteetti aiheuttaa sen, että henkilön yhteiskuntaan kuuluvuus määritellään sen mukaan, mitä hän on tai miltä hän näyttää, eikä sen mukaan, miten henkilö yhteiskunnassa toimii. Kun kristinuskoa ei nähdä arvopohjana vaan essentiaalisena osana suomalaisten olemusta, kyseenalaistetaan se, voivatko muslimit olla suomalaisia, sen sijaan että yhteiselolle pyrittäisiin löytämään kohtaavaa arvopohjaa kristinuskosta ja islamista. Hyökki kysyykin, mitä asialle voitaisiin uskontodialogin keinoin tehdä ja miten kirkko voisi luoda vastanarratiiveja kulttuuripuheelle.

Abbas Bahmanpour, väitöskirjatutkija ja Resalat islamilaisen yhdyskunnan imaami keskittyi puheenvuorossaan ennakkoluuloihin eurooppalaisessa akateemisessa islamin tutkimuksessa. Bahmanpour huomautti, että islamia on keskiajalta lähtien pidetty usein teologisena, poliittisena ja kulttuurisena uhkana ja tämä heijastuu erityisesti vanhempaan islamin tutkimukseen. Bahmanpour viittaa muutamaan tunnettuun nimeen ja teoriaan ja toteaa, että muussa kuin islamin tutkimuksessa mainitun kaltaiset teoriat olisivat akateemisen tutkimuksen reuna-alueilla.  Bahmanpourin mukaan on tärkeää tunnistaa, milloin ennakkoluuloinen tutkimus verhoaa itsensä akateemiseksi ja kriittiseksi ja muistaa, että akateemisella tutkimuksella on myös roolinsa joko ennakkoluulojen luomisessa tai poistamisessa.

Webinaarista nousi paljon hyviä ehdotuksia uskontodialogin edistämiseksi. Konkreettisina keinoina islamofobian torjumiseen dialogin keinoin pidettiin muun muassa koulujen dialogiopetusta, eri uskontojen edustajien kouluvierailuja, väittelytapahtumia, uskonnollisten yhteisöjen tiloissa vierailemista ja yliopistotasolla muslimiopiskelijajärjestöjen kanssa yhteistyön tekemistä. Hyökki huomautti myös, että yhteistoiminnan ei tarvitse aina keskittyä uskontoon, vaan se voi liittyä johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksen kohteeseen kuten vaikka luonnonsuojeluun.

Näyttäytyvätkö perinteiset sukupuoliroolit kotona poikkeustilan aikana, jos esimerkiksi parempipalkkaisen vanhemman työtä priorisoidaan? Toisaalta, mitä merkitsee perheissä se, että naisvaltainen sote-ala on nyt pandemian vastaisen taistelun ”etulinjassa”? Ovatko koronan mukanaan tuomat ongelmat uusia, vai korostaako kriisi jo olemassa olleita ongelmia? Näitä ja muita kysymyksiä pohdittiin Suomen Anna Lindh -verkoston Keskiviikko-webinaarissa Poikkeustila perheissä: koronakriisi ja tasa-arvo.

Tiina Sihvo, Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkija Jyväskylän yliopistosta käsitteli hoivan jakautumista kahden ansaitsijan lapsiperheissä. Hän totesi, että erityisesti perheissä, joissa molemmat vanhemmat ovat etätöissä saattaa käydä niin, että parempipalkkaisen vanhemman – eli yleensä isän – työtä priorisoidaan, vaikka vanhemmat olisivat hyväksyneet tasa-arvon ihanteen. Toisaalta, poikkeustilat voivat sysätä liikkeelle nopeita ja radikaalejakin muutoksia sukupuolirooleissa. Yleensä tämän mittakaavan kriisit ovat sotatiloja, joissa miehet lähtevät rintamalle. Koronakriisin ”etulinjassa” on kuitenkin naisvaltainen sote-ala, mikä saattaa johtaa siihen, että isät joutuvat omaksumaan hoivarooleja ”kotirintamalla” äitien tehdessä pitkää päivää töissä. Sote-sektori on merkittävä työllistäjä Suomessa: 17 % työssäkäyvistä työskentelee sote-aloilla, ja heistä 80 % on naisia. Lisäksi Sihto totesi, että on mielenkiintoista nähdä, millaiseksi kollektiivinen ymmärrys hoivasta muodostuu koronakriisin aikana ja sen jälkeen.

Mothers in Business ry:n (MiB) toiminnanjohtaja Annica Moore esitteli webinaarissa MiB:n jäsenistölleen tekemää kyselytutkimusta poikkeustilaan ja vastuisiin liittyen. Vastaajina oli 963 yhdistyksen jäsenenä olevaa naista, joista vain vähän yli puolet koki hoivavastuun jakautuneen tasaisesti perheessään. Yli 35 % vastasi hoivavastuun olevan ensisijassa heillä itsellään. Vastaajista 24 % koki koronakriisin erittäin kuormittavana, ja yli 48 % melko kuormittavana.

Yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien, suomen kieltä huonosti puhuvien maahanmuuttajanaisten tilanteesta alusti Nicehearts ry:n toiminnanjohtaja ja perustaja Johanna Sjöholm. Sjöholm totesi, että niidenkin järjestön piirissä olevien naisten tilanne, joiden asiat olivat ennen melko hyvin, on nyt muuttunut. Keskeisimpiä koronaan liittyviä haasteita on kolmenlaisia. Monilla ei ole väylää, josta saada apua vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, kun Kelan palvelupisteet ovat suljettuina ja  puhelinpalvelut toimivat vain suomeksi. Toinen kielitaitoon liittyvä ongelma on koronaan liittyvän tiedon saanti: mitä tapahtuu juuri nyt ja miten tulee toimia. Kolmas huoli ovat etänä koulua käyvät lapset, joilla ei välttämättä ole etäopiskelun vaatimia työvälineitä tai vanhempaa, joka osaisi auttaa koulutehtävissä. Nicehearts ry on saanut myös enemmän perheväkivaltaan liittyviä yhteydenottoja.

Webinaarin puhujia huolestutti myös lastensuojeluilmoitusten vähentyminen kriisin aikana. Tämän katsottiin liittyvän muun muassa koulun ja päivähoidon tuoman tuen ja valvonnan heikentymiseen. Kysyttäessä, uskovatko puhujat koronan luovan uusia ongelmia vai nostavan jo olemassa olevia ongelmia näkyviin, puhujat kallistuivat sille kannalle, että ensisijaisesti kriisi tekee olemassa olevia ongelmia näkyvämmiksi. Tulevaisuutta pohdittaessa esille nousi kysymyksiä siitä, millaiseksi politiikka Suomessa kehittyy velkaantumisen vaikutuksesta, mitkä asiat politisoituvat ja mitkä epäpolitisoituvat, ja mitä leikkauksista järjestöjen rahoituksiin seuraisi.

Sunny Niger-joessa. Asaba, Nigeria 2018. Kuva: Uwa Iduozee

”Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mutta mitä, mistä ja kenestä se oikeastaan kertoo? Mitä se jättää kertomatta? Tätä avasi webinaarissa Noora Kotilainen, tutkijatohtori hybriditerrorihankkeessa Maanpuolustuskorkeakoululla ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistolla. Kotilainen toteaa, että kuvat ovat valintoja ja rajauksia, jotka korostavat jotain asiaa jättäen samalla jotain muuta varjoonsa. Mediakuvat kertovat ennen kaikkea tarinoita suhteestamme kuvattuun asiaan, ja kuvat ovat poliittisia ja ideologisia valintoja, joilla on poliittisia ja ideologisia seurauksia. Se, miten esimerkiksi maahanmuuttoa, muuttoliikettä ja liikkeessä olevia ihmisiä kuvataan mediassa kertoo siitä, miten kyseiset asiat käsitetään, miten ne on päätetty esittää, ja millaisia asioita niistä halutaan kertoa.

Kotilainen on tutkimuksessaan käynyt läpi pakolaisiin liittyvää mediakuvastoa Suomessa halki historian. Toisen maailmansodan ajan pakolaiskuvasto koostui lähinnä valkoisista eurooppalaisista perheistä, kun taas 60-luvulta eteenpäin pakolaisuuden kuvissa esiintyivät passiiviset tummaihoiset ihmismassat jossakin kaukana. Nykykuvastossa on Kotilaisen mukaan kaksi tyypillistä tapaa esittää pakolaisuus: uhkatrooppi ja uhritrooppi. Uhkatroopin kuvissa on tyypillisesti anonyymejä, kohti tulevia ihmisiä ja uhritroopin kuvissa kärsiviä ihmisiä matkalla kohti meitä. Kotilainen huomauttaa, että sellaista kärsimyskuvastoa, jota uhritroopin kuvissa on, ei voisi länsimaisista ihmisistä näyttää.

Airin Bahmani, toimittaja, tietokirjailija ja valokuvaaja toteaa, että sukupuoli saa usein lisämerkityksiä siirtolaisuuteen ja etnisyyteen liittyvissä kuvissa, ja kriisi- ja konfliktikuvastossa sukupuolidikotomia vahvistuu. Miehet liitetään usein uhkaan ja väkivaltaan, ja heistä luodaan narratiivi, jossa he ovat fyysinen ja seksuaalinen uhka kantaväestölle. Naiskuvastossa puolestaan tyypillisesti toistuu avuntarve. Bahmani huomauttaa, että etniset vähemmistöt näkyvät uutisissa ylipäänsä hyvin vähän, mistä johtuen vähemmistöt liitetään yleensä maahanmuuttoon ja ongelmiin.

Uwa Iduozee, dokumentaristi, valokuvaaja ja elokuvaaja tuo esille kärsimyskuvaston eli uhritroopin ongelmat. Iduozee toteaa, että haavat näyttävät mediassa kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vääryyksistä kärsineitä ihmisiä kuvataan, mutta heidän oma äänensä ei pääse kuuluville. Kärsimyskuvasto nähdään uskottavampana kuin kysessä olevien ihmisten tarinat ja näkemykset. Vaarana tässä on se, että kuvat kärsimyksestä muodostuvat ensisijaiseksi tavaksi hahmottaa ihmisiä ja alueita. Kärsimyskuvaston tarkoituksena on toki ruokkia empatiaa ja mobilisoida yleisö vaatimaan, että epäkohtiin tartutaan. Tämä muodostaa kuitenkin yksipuolista käsitystä ihmisjoukosta ja johtaa siihen, että saadakseen yleisön toimimaan, mediakuvien on oltava aina vain shokeeraavampia. Toisten kärsimyksestä kertovaa shokkikuvastoa myös palkitaan ahkerasti. Viimeisimmän World Press Photo -kilpailun viidestä finalistikuvasta neljä esitti mustia tai ruskeita ihmisiä mielenosoituksissa, vakavasti loukkaantuneina, psykologisen trauman uhreina tai suremassa kuolleita läheisiä. Tämä lähettää mediakuvaston sisällön tuottajille tietynlaista viestiä siitä, millaista kuvastoa heidän kannattaa tuottaa ja mikä myy.

Vaikka väkivalta- ja kärsimyskuvastolla on tärkeä paikka kuvajournalismin historiassa, meidän on Iduozeen mukaan kyseenalaistettava se aitiopaikka, joka erityisesti tummia kehoja esittävällä kärsimyskuvastolla on mediassa. Tällainen kuvasto johtaa siihen, että emme näe kuvissa esitettyjä ihmisiä moniulotteisina ihmisinä vaan stereotypioiden kautta. Iduozee muistuttaa kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien mainitsemasta yhden tarinan vaarasta, joka typistää moniulotteisen todellisuuden yhteen narratiiviin.

Lännen median päätoimittaja Matti Posio toteaa, että tämän webinaarin kaltaiset keskustelutilaisuudet ovat tärkeitä. Hän painottaa, että mediajuttuja tehtäessä maailman tapahtumista voidaan valita vain ne muutamat, joista jokaisen suomalaisen lukijan on tiedettävä. Silloin pienet ilmiöt jäävät pois ja isot paisuvat suuremmiksi. Yhden tarinan vaara on siis todellinen. Monipuolisemman mediakuvaston ja tarinoiden tuottaminen onkin asia, johon tulisi kiinnittää enemmän huomiota.

Kriisi kriisissä: korona ja konfliktialueiden terveydenhuolto -webinaarissa keskityttiin terveydenhuollon tilaan Syyriassa. Keskustelun avasi Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaa Syyrian terveydenhuollosta tekevä Agneta Kallström. Kallström kertoi, että terveydenhuollon taso Syyriassa ennen sotaa oli alueellisesti verrattaen erittäin hyvä. Infektiosairauksista oltiin pääsemässä, rokotuskattavuus oli suojaava ja väestö oli jo siirtynyt elintasosairauksiin.

Nyt, yhdeksän vuotta kestäneen konfliktin jäljiltä noin 60 % terveydenhuollon infrastruktuurista on romuttunut osittain tai kokonaan, ja noin 70 % hoitohenkilöstöstä on joutunut pakenemaan kodeistaan. Lääkkeiden ja lääkintätarvikkeiden saatavuus on heikentynyt huomattavasti. Ennen sotaa Syyria valmisti suurimman osan maassa käytetyistä lääkkeistä itse.

Kallström puhui elintasosairauksien ja konfliktin aiheuttamasta kaksoistaakasta. Koronavirusepidemia pahentaisi tilannetta entisestään, aiheuttaen kolmoistaakan. Kallström painotti, että Syyriassa riski viruksen leviämiselle on erittäin korkea, ja hän arvelee, että rokote ja lääkehoito olisivat mahdollisesti ainoa todellinen apu epidemiaa vastaan.

Syyriassa vuosina 2017–2018 toiminut Lääkärit ilman rajoja -järjestön Päivi Hurttia totesi, että pelkkien tehohoitopaikkojen saaminen Syyriaan ei riitä, vaan elämän perusedellytykset tulisi turvata. Mitä tulee terveydenhuoltoon, koronaviruspotilaiden lisäksi apua tarvitsevat kipeästi myös monet muut potilaat. Terveydenhuoltotarvikkeiden saaminen Syyriaan on kuitenkin haastavaa. Hurttia painotti, että koronavirusta vastaan taistelemisessa tarvitaan maailmanlaajuista solidaarisuutta. Syyrialaiset ovat kohdanneet jo paljon kärsimystä, ja jos koronaa ei pystytä pysäyttämään Syyriassa, ei sitä pystytä pysäyttämään muuallakaan.

Orwa al-Abdulla Itä-Suomen yliopistosta ja Independent Doctors Association -järjestöstä (IDA) puhui erityisesti Luoteis-Syyrian tilanteesta. World Health Organisation (WHO) loi alueelle maaliskuussa 2020 hätäsuunnitelman, jota ei rahoituksen puutteesta johtuen olla kuitenkaan implementoitu. Luoteis-Syyrian terveydenhuoltojärjestelmä on romahtanut, terveydenhuoltopalveluja kohtaan on tehty hyökkäyksiä ja tulitukset jatkuvat. YK:n vaatimaa tulitaukoa ei ole saatu toteutettua. 

Tällaisissa olosuhteissa tulitukset ovat usein ihmisten mielissä suurempi uhka kuin koronavirus, ja esimerkiksi ruoan hankinta pakottaa ihmisiä liikkumaan koronaan liittyvien suositusten vastaisesti. Humanitäärisen avun rahoituksen laskiessa ihmisten ja erityisesti heikommassa asemassa olevien ryhmien resilienssi laskee. Tämä on kriisitilanne, jossa kansainvälisen yhteisön apua ja solidaarisuutta tarvitaan.

Webinaari oli osa Suomen Anna Lindh -verkoston Keskiviikko-webinaarit sarjaa, jossa käsitellään verkoston toimintaan ja koronaan liittyviä teemoja. Seuraavan webinaarin (22.4.) aihe on Kuinka kuvilla vaikutetaan – siirtolaisuus median kuvastossa. Tervetuloa mukaan!


Rajat sulkeutuvat Euroopassa – kuinka käy demokratian ja kansalaisyhteiskunnan? -webinaarissa 8.4.2020 puhuttiin koronaan liittyen muun muassa kansainvälisen ja kansallisen suhteesta, autokratisaatiosta, demokratian maineesta ja kansalaisjärjestöjen kohtaamista varallisuuteen ja liikkuvuuteen liittyvistä ongelmista. Webinaari oli osa Suomen Anna Lindh -verkoston Keskiviikko-webinaarit sarjaa, jossa käsitellään verkoston toimintaan ja koronaan liittyviä teemoja.

Helsingin yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori Emilia Palosen mukaan elämme nyt käpertymisen aikakautta, sillä korona on keskustelussa muuttunut globaalista kansalliseksi asiaksi. Hän totesi koronan olevan testi sekä länsimaisille hyvinvointivaltioille että demokratian maineelle. Pelkän kuolinmääristä puhumisen sijaan tulisi keskittyä korona-kriisiin ratkaisemiseen ja etsiä esimerkiksi uudenlaisia poliittis-taloudellisista ratkaisuja.

Kuva: rigsbyphoto (Shutterstock)

Demo Finlandin Jussi Kanner esitti, että jo ennen koronakriisiä demokratian määrä oli maailmalla kasvussa, mutta laatu laskemassa. Hän arveli kriisin mahdollisesti vahvistavan tätä autokratisaatiokehitystä kuten on jo ollut nähtävissä Unkarissa. Toisaalta, esimerkiksi Etiopialle poikkeustila on antanut aikaa valmistautua tuleviin vaaleihin paremmin. Euroopan ja Yhdysvaltojen reaktiot koronakriisiin tulevat vaikuttamaan siihen, kuinka maailmalla suhtaudutaan demokratiaan ja sen toimivuuteen, Kanner totesi.  

Amnestyn Kaisa Korhonen puhui kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kohtaamista varallisuuteen ja liikkuvuuteen liittyvistä ongelmista koronakriisin aikana. Vaikka kriisi vie nyt pitkälti huomion, olisi tärkeää muistaa tarkkailla muitakin uutisia ja sitä, mitä politiikassa ja maailmalla koronan ohella tapahtuu. Korhonen muistutti myös kansalaisyhteiskunnan roolista vallan vahtikoirana.

Webinaarisarjan jatkuu keskiviikkoisin klo 14-15, ja seuraavaksi vuorossa on korona ja konfliktialueiden terveydenhuolto 15.4. Katso tulevat webinaarit täältä ja liity mukaan!

We would like to inform you that the deadline of ’a Sea of Words’ literary contest is extended until Sunday, May 24.

Oletko kotona koronan takia tai kaipaatko muuten kirjallisen ilmaisun kanavaa? Anna Lindh -säätiön ja European Institute of the Mediterranean:n (IEMed) yhteistyössä järjestämä kansainvälinen nuorten kirjoituskilpailu on käynnissä! Jos olet 18–30-vuotias Euroopassa tai Välimeren maissa asuva ja kansalaisuuden omaava nuori ja ilmastonmuutos sekä kestävä kehitys kirjoitelman aiheina inspiroivat, tartu kynään ja kirjoita meille lyhyt tarina! Parhaiden tekstien kirjoittajat pääsevät Barcelonaan 30.9.–2.10.2020, ja osallistuvat siellä palkintoseremoniaan, luovan kirjoittamisen työpajaan ja kulttuurivaihtoon.

Tarinan voi kirjoittaa suomeksi, englanniksi, arabiaksi, ranskaksi tai millä vain EuroMed-alueen 42 valtion virallisella kielellä! Kilpailuun voivat osallistua ne, jotka ovat sekä kansalaisia että asukkaita joissakin näistä 42 maasta. Tarinan maksimipituus on 2500 sanaa, ja se tulee lähettää osoitteseen concurso@iemed.org 17.5.2020 mennessä. Lue tarkemmat ohjeet ja lisätietoa kilpailuun liittyen täältä.

Kilpailun tavoitteena on saada Euroopan ja Välimeren alueen nuorten ääniä kuuluviin ilmastonmuutokseen liittyen, lisätä nuorten tietoisuutta Agenda 2030 -haasteista ja tuoda nuoria yhteen keskustelemaan yhteisistä haasteista sekä arvoista. Yhteisen tulevaisuuden rakentaminen jaettuihin arvoihin perustuen on projektin tarkoitus. Kilpailun voittaneet tarinat julkaistaan digitaalisessa muodossa olevassa kirjassa niiden alkuperäiskielillä englanninkielisten käännösten kanssa.