Keskiviikkona 11.11. järjestetyssä Suomen Anna Lindhin verkostotyöpajassa keskusteltiin rasististen ja syrjivien mielikuvien rakentumisesta arkielämässä, mediassa ja organisaatioviestinnässä. Osallistujien oli mahdollista tarkastella kriittisesti sekä oman organisaationsa viestintää että suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin vallitsevia rasistisia ja syrjiviä representaatioita. Työpajan aikana pohdittiin myös keinoja inklusiivisemman viestinnän kehittämiseksi. Työpajaa oli vetämässä feministisen ja antirasistisen kansalaisjärjestön Fem-R:n kouluttaja Ulkar Aghayeva.
Osallistujat tutustuivat aiheeseen keskustelemalla, mitä suomalaisuus oikeastaan on tai mitä se voisi parhaimmillaan olla. Useissa kommenteissa toistui sama näkemys siitä, että suomalaisuus, kuten muutkin kansalliset identiteetit, ovat ajassa muuttuvia notkeita tulkintoja todellisuudesta. Suomalaisuuden näkeminen joustavana ja pikemminkin henkisenä ja emotionaalisena pääomana antaisi mahdollisuuden rakentaa inklusiivisempaa ja yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa, jossa erilaiset ihmiset voivat kokea olevansa osa Suomea – riippumatta esimerkiksi syntyperästä, fyysisestä olemuksesta tai etnisyydestä.
Kriittistä ja rakentavaa keskustelua herätti erityisesti (uutis)media ja sen valta luoda vinoutuneita mielikuvia todellisuudesta klikkiostikoiden, syrjivän joukkoistamisen ja kuvitusten kautta. Organisaatioviestinnässä ja markkinoinnissa on toki samankaltaisia ongelmia. Esimerkiksi mediassa ei useinkaan tuoda esiin maahan muuttaneiden normaalia arkea ja elämää, vaan otsikoihin pääsevät ääripäät: joko erittäin negatiiviset tapaukset tai erityisesti ansioituneet henkilöt tittelillä ”hyvä maahanmuuttaja”. Toinen kysymys on, missä määrin tällaisia kategorioita pitää ylipäätään nostaa esille. Jokainen meistä on ensisijaisesti yksilö, eikä tietyn ryhmän edustaja.
Vaikka tarkoitusperämme olisivatkin hyvät, viestinnässä voimme huomaamattamme toisintaa stereotypioita, toiseuttaa tai ryhmitellä ihmisiä tarpeettomasti. Toisaalta, kuten keskustelussa tuli esiin, etenkin järjestötyössä kategorisointi ja ryhmien luominen on toisinaan välttämätöntä palvelujen kohdentamisen vuoksi. Siksi viestintää tehdessämme on ensiarvoisen tärkeää miettiä, missä tilanteissa kategorisointi on oikeasti tarpeen ja missä sitä ei ole perusteltua käyttää. Konkreettisena parannuskeinona tähän voisi olla se, että kohderyhmään kuuluville annettaisiin aidosti mahdollisuus osallistua viestinnän suunnitteluun ja toteutukseen. Kohderyhmän mielipiteen kysyminen sekä avoin ja kriittinen keskustelu eri osapuolten kesken ovat oleellinen osa rasististen ja syrjivien toimintamallien purkamista.
Loppujen lopuksi onnistunut ja osallistava viestintä on huolellisen työn ja harkinnan lopputulos. Viestinnällä voidaan vaikuttaa paljon, ja se tuo mukanaan vastuuta viestijöille. Tärkeää on erityisesti omien etuoikeuksien tiedostaminen ja niihin liittyvien vahingollisten ajatusmallien purkaminen. Saavuttamamme etuoikeudet ja niihin liittyvät lieveilmiöt palautuvat kauas historiaan. Esimerkiksi imperialismin raskaana perintönä länsimaista keskustelua hallitsee edelleen osittain ns. valkoisen pelastajan kompleksi (white savior complex), jossa vieraan kulttuurin edustajat nähdään automaattisesti passiivisina ja kärsivinä uhreina. Uhriuttamisen ja toiseuttamisen sijaan meidän täytyy pitää huoli siitä, että viestinnässämme tuomme julki monipuolisesti erilaisia representaatioita.